Päivä on vielä kesken, mutta kirjoitan nyt kun tässä välissä on hyvin aikaa.
Aamulla heräsin kahdentoista tunnin yöunien jälkeen seitsemältä (jep, vähän aikaisin eilen nukahdettiin) ja ensitöikseni käytin koiraa ulkona. Unohdin (...) laittaa kengät jalkaan ja hypätessäni avojaloin pehmoiseen puuterilumeen nilkkoja myöten saatoin kiljahtaa säikähdyksestä. Keitin kahvia ja naureskelin itselleni, annoin koiralle aamiaista ja söin mummon tekemiä sämpylöitä. Kymmeneltä laitoin radion päälle ja hieman ennen yhtätoista äiti tuli hakemaan minua.
Istuin autossa ja puhuin mieheni kanssa hetken puhelimessa. Ulkona oli uskomattoman kaunista: aurinko sai lumen hohtamaan, järvien päällä oli kevyt jääkerros ja sulien päällä leijui usvaa. Rakastin sillä hetkellä pohjoista enemmän kuin koskaan ja äiti sanoi että kaupungissa ei ole kuulemma ollenkaan lunta.
Tulin uuteen asuntoomme ja ilahduin, kun internet-yhteys oli paljon nopeampi kuin odotin. Leikin koiran kanssa, heittelin sille palloa ja opetin sitä istumaan ja antamaan tassua. Nauroin kun koira ei ymmärtänyt, miksi sen haukku kuului kaksi kertaa tyhjässä asunnossa. Mummo ja pappa tulivat, pappa vei koiran mukanaan hoitoon ja me aloimme siivota.
Kun olin pyyhkinyt katon ja luutunnut lattian ja pessyt vessan, lähdin tien toiselle puolelle äidin ravintolaan syömään. Söin poronkäristystä ja hyvää salaattia ja juttelin äidin kanssa pitkään. Join kahvia ja söin vaniljalla täytettyjä tuulihattuja.
Tulin ruuan jälkeen takaisin asunnolle. Saimme mummon kanssa siivottua, joten pappa tuli hakemaan mummoa ja minä jäin odottamaan miehen isää, joka lupasi koota meidän uuden lipastomme ja tv-tason. Aloin kirjoittamaan tätä merkintää.
Kohta miehen isä tulee ja me kokoamme (hän kokoaa) ne huonekalut. Sen jälkeen lähdemme äidin kanssa takaisin toiseen kylään ja minä pakkaan loputkin tavarat pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin. Syön ehkä jotain ja juttelen mieheni ja hänen veljensä kanssa. Leikin koiran kanssa ja hymyilen, koska tiedän huomenna pääseväni uuteen kotiin.
lauantai 30. lokakuuta 2010
perjantai 29. lokakuuta 2010
Day 05 - Your definition of love
Joskus on parempi olla hiljaa ja antaa jonkun toisen sanoa kaikki olennainen.
"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."
1. Kor. 13: 1-7
Usko, toivo ja rakkaus - mutta suurin niistä on rakkaus.
"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."
1. Kor. 13: 1-7
Usko, toivo ja rakkaus - mutta suurin niistä on rakkaus.
torstai 28. lokakuuta 2010
Day 04 - What you ate today
Kello on paljon enkä ehdi kovin pitkää romaania alkaa kirjoittamaan (eikä tästä aiheestakaan ehkä kovin kauniita runoja syntyisi), joten tässä ruokapäiväkirja:
Aamiainen - Kaksi paahtoleipää margariinilla, kinkulla ja juustolla, maitokahvia
Lounas - Kanakeittoa, ruisleipä juustolla, maitoa, lappapuuroa (♥)
Välipala - Kaksi tuoretta mummon sämpylää (♥ x miljoona) margariinilla, kinkulla ja juustolla, kaksi kuppia maitokahvia
Päivällinen - Poronlihakeittoa, maitoa, maitokahvia (mites tää mun kahvinjuonti, huoh)
Iltapala (vielä tulossa) - Tuore mummon sämpylä margariinilla, kinkulla ja juustolla, mansikkakermateetä
Om & nomnom.
Aamiainen - Kaksi paahtoleipää margariinilla, kinkulla ja juustolla, maitokahvia
Lounas - Kanakeittoa, ruisleipä juustolla, maitoa, lappapuuroa (♥)
Välipala - Kaksi tuoretta mummon sämpylää (♥ x miljoona) margariinilla, kinkulla ja juustolla, kaksi kuppia maitokahvia
Päivällinen - Poronlihakeittoa, maitoa, maitokahvia (mites tää mun kahvinjuonti, huoh)
Iltapala (vielä tulossa) - Tuore mummon sämpylä margariinilla, kinkulla ja juustolla, mansikkakermateetä
Om & nomnom.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Day 03 - Your parents
Olen ensimmäinen lapsi, ja äitini oli 27-vuotias tullessani maailmaan. Vanhempani olivat kaavailleet lasta vasta vuoden päähän, mutta minun ilmoittaessani tulostani he päättivät kuitenkin poistattaa äidin ehkäisykapselin ja pitää minut. Olen siis vahinko.
Äitini kanssa minulla on ollut vaikeaa. Olemme liian samanlaisia ja samalla liian erilaisia tullaksemme kunnolla toimeen, joten konflikteja syntyi varsinkin minun murrosiässäni aivan järkyttävän paljon. Kun olin juuri täyttänyt 18, äitini heitti minut yhden riidan tuoksinnassa pihalle. Heti, kun asuin muualla, välimme paranivat paljon - ja sen jälkeen olenkin viettänyt suurimman osan ajastani poissa kotoa.
Minulla on aina ollut pieni tunne, että äitini rakastaisi sisartani enemmän kuin minua. Tunne on vain voimistunut viime vuosien aikana, kun sisareni on kasvanut teini-ikään ja on saanut lähestulkoon kaiken haluamansa. Muutamana esimerkkinä voisin mainita mm. sen, että kun minä halusin 16-vuotiaana maalata huoneeni seinät luonnonvalkoiseksi ja vaaleansiniseksi, sain vastaukseksi jyrkän kiellon sillä perusteella, että muuttaisin kuitenkin jossain vaiheessa pois, mutta sisareni sai maalata kaksi seinää punaiseksi ja yhden mustaksi samanikäisenä. Siinä missä minun lukiotodistuksessani oli tasan tarkkaan kaksi kuutosta, muutama seiska ja loput kaseja ja ysejä ja siskon todistus taas pursuilee kuutosia ja onpa siellä pari nelostakin ja silti sisko on äidin mielestä parempi koulussa kuin minä - opiskeleehan tyttö sentään pitkää matikkaa ja saksaa (minun inarinsaameni, ranskani ja ylimääräiset psykologian kurssit eivät merkitse mitään). Mainittakoon nyt vielä se, että sisareni pääsee 18-vuotislahjaksi Lontooseen kahdeksi viikoksi ja minut tosiaan heitettiin pois kotoa.
Aina kun olen siskoni ja äitini kanssa, minusta tuntuu että he pitävät minua vähän pilkkanaan. Olen perinteiden vannoutunut puolestapuhuja, enkä halua värjätä hiuksiani punaisiksi, joten äidin ja siskon mielestä olen auttamatta vanhanaikainen. Lisäksi he pitävät minua tyhmänä - olihan se lukiotodistus tosiaan niin surkea - ja nauravat monesti kustannuksellani. Se satuttaa minua.
Olen aina ollut isän tyttö. Isä on puolustanut minua, kun äiti on mollannut ja haukkunut. Isä on myös aina tukenut minun harrastuksiani - aina kaikki partio- ja lentopallokamppeet olivat viimeisen päälle laitettuja. Isä on muistanut aina kysyä, miten meni harkat ja miten peli ja missä teillä olikaan se seuraava reissu. Isä on myös ollut suurena apuna molemmissa muutoissa ja isä oli se, joka rakastui mieheeni ja on puolustanut miestäni myös äidille. Isä jaksaa aina huolehtia ja osoittaa, että välittää - ei ehkä suoraan sanomalla, mutta kysymällä että onko kumpparit varmasti mukana.
Vaikka äidin kanssa on ollutkin vaikeaa, en osaisi kuvitellakaan toisenlaista äitiä. Parhaimmillaan äiti on huolehtiva, välittävä ja ihana. Äidille voi aina soittaa ja kysyä, miten jotakin ruokaa tehdään tai miten jonkun tahran saa vaatteesta pois. Äiti saattaa soittaa opiskelukaupunkiin ja sanoa, että on tullut ikävä kun ei olla soiteltu kahteen päivään.
Rakastan vanhempiani. He ovat minun äitini ja minun isäni, enkä koskaan vaihtaisi heitä pois.
Äitini kanssa minulla on ollut vaikeaa. Olemme liian samanlaisia ja samalla liian erilaisia tullaksemme kunnolla toimeen, joten konflikteja syntyi varsinkin minun murrosiässäni aivan järkyttävän paljon. Kun olin juuri täyttänyt 18, äitini heitti minut yhden riidan tuoksinnassa pihalle. Heti, kun asuin muualla, välimme paranivat paljon - ja sen jälkeen olenkin viettänyt suurimman osan ajastani poissa kotoa.
Minulla on aina ollut pieni tunne, että äitini rakastaisi sisartani enemmän kuin minua. Tunne on vain voimistunut viime vuosien aikana, kun sisareni on kasvanut teini-ikään ja on saanut lähestulkoon kaiken haluamansa. Muutamana esimerkkinä voisin mainita mm. sen, että kun minä halusin 16-vuotiaana maalata huoneeni seinät luonnonvalkoiseksi ja vaaleansiniseksi, sain vastaukseksi jyrkän kiellon sillä perusteella, että muuttaisin kuitenkin jossain vaiheessa pois, mutta sisareni sai maalata kaksi seinää punaiseksi ja yhden mustaksi samanikäisenä. Siinä missä minun lukiotodistuksessani oli tasan tarkkaan kaksi kuutosta, muutama seiska ja loput kaseja ja ysejä ja siskon todistus taas pursuilee kuutosia ja onpa siellä pari nelostakin ja silti sisko on äidin mielestä parempi koulussa kuin minä - opiskeleehan tyttö sentään pitkää matikkaa ja saksaa (minun inarinsaameni, ranskani ja ylimääräiset psykologian kurssit eivät merkitse mitään). Mainittakoon nyt vielä se, että sisareni pääsee 18-vuotislahjaksi Lontooseen kahdeksi viikoksi ja minut tosiaan heitettiin pois kotoa.
Aina kun olen siskoni ja äitini kanssa, minusta tuntuu että he pitävät minua vähän pilkkanaan. Olen perinteiden vannoutunut puolestapuhuja, enkä halua värjätä hiuksiani punaisiksi, joten äidin ja siskon mielestä olen auttamatta vanhanaikainen. Lisäksi he pitävät minua tyhmänä - olihan se lukiotodistus tosiaan niin surkea - ja nauravat monesti kustannuksellani. Se satuttaa minua.
Olen aina ollut isän tyttö. Isä on puolustanut minua, kun äiti on mollannut ja haukkunut. Isä on myös aina tukenut minun harrastuksiani - aina kaikki partio- ja lentopallokamppeet olivat viimeisen päälle laitettuja. Isä on muistanut aina kysyä, miten meni harkat ja miten peli ja missä teillä olikaan se seuraava reissu. Isä on myös ollut suurena apuna molemmissa muutoissa ja isä oli se, joka rakastui mieheeni ja on puolustanut miestäni myös äidille. Isä jaksaa aina huolehtia ja osoittaa, että välittää - ei ehkä suoraan sanomalla, mutta kysymällä että onko kumpparit varmasti mukana.
Vaikka äidin kanssa on ollutkin vaikeaa, en osaisi kuvitellakaan toisenlaista äitiä. Parhaimmillaan äiti on huolehtiva, välittävä ja ihana. Äidille voi aina soittaa ja kysyä, miten jotakin ruokaa tehdään tai miten jonkun tahran saa vaatteesta pois. Äiti saattaa soittaa opiskelukaupunkiin ja sanoa, että on tullut ikävä kun ei olla soiteltu kahteen päivään.
Rakastan vanhempiani. He ovat minun äitini ja minun isäni, enkä koskaan vaihtaisi heitä pois.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Day 02 - Your first love
Minun piti oikeasti miettiä pitkä tovi, että kuka on mun ensirakkaus. Periaatteessa se on tuo kanssatallaaja, jonka kanssa ollaan pidetty yhtä reilut kolme vuotta - hän on se, jonka kanssa olen oikeasti oppinut, mitä on rakkaus ja toisesta välittäminen. Olen kuitenkin ollut enemmän kuin ihastunut kahteen muuhunkin poikaan, ja luulen, että minun ensirakkauteni on heistä tuo ensimmäinen.
Silloin kun meidän piti valita rippikoulumme ja ilmoittautua, seurakunnassamme oli kolme mahdollisuutta: talvirippikoulu, joka oli pilkottu moneen viikonloppuun ja yhteen viiden päivän jaksoon, vaellusrippikoulu, johon kuului kaksi viikonloppua talvella ja viikon vaellus/melontareissu kesällä sekä muualle Suomeen rippikouluun lähteminen. Itse päädyin ystäväni kanssa talviripari ykköselle, koska vaellusriparille menivät perinteisesti "kovikset", vaelluksesta oikeasti kiinnostuneet ja ne, jotka halusivat päästä riparista niin sanotusti helpolla, emmekä me kuuluneet niihin ryhmiin.
Ensimmäisessä iltakokoontumisessa meidät jaettiin pienryhmiin, jotka olisivat samat koko rippikoulun ajan. Kanssani samaan ryhmään istui aivan suunnattoman söpö poika, johon kiinnitin huomioni välittömästi. Huomioni ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan huomasin tuon pojankin vilkuilevan minua kuunnellessamme ohjeita ja rippikoulun yleisiä käytäntöjä muunmuassa tupakoinnista ja aikatauluista. Konfirmaation ja albojen tullessa puheeksi poika nosti kätensä ja ilmoitti pukeutuvansa lapinpukuun, ja siinä vaiheessa olin täysin myyty - ja niin näytti olevan se toinenkin osapuoli, kun nostin itsekin käteni papin pyytäessä muitakin lapinpukuun pukeutuvia nostamaan kätensä. Siinä se oli, ihastus, jota kesti liki kaksi vuotta.
Kävimme siis samaa rippikoulua, ja kun seuraavana viikonloppuna istuin leirikeskuksessa ainoana kasiluokkalaisena lastenleiri-isokurssilla, nuoriso-ohjaaja ilmoitti hänen saapuvan pikkuisen myöhässä. Voin kertoa, että sydämeni meinasi hypätä rinnasta ulos - nyt meillä olisi jopa kaksi yhteistä puheenaihetta!
Aloimme leirien aikana ja koulussa käymään hillitöntä kissa-hiiri-leikkiä. Halusin tietää hänestä kaiken ja osoitin hänelle kiinnostustani moneen otteeseen. Haaveilin illat ja yöt ja päivät, ja valehtelematta näin koko pitkän talven ajan jokaikisenä yönä hänestä unta. Kirjoitin runoja ja laskin päiviä ja tunteja seuraaviin isokoulutuksiin, leireille ja riparijaksoille.
Jossain vaiheessa kavereillani meni hermot ja he marssivat rivinä hänen eteensä kertomaan, että minä tykkäsin hänestä. Eikä vastapuolella ollut mitään tunteita minua kohtaan. Tottakai olin murtunut ja itkin ja olin niin häpeissäni, kun olin mennyt paljastamaan tunteeni hänelle. No, ihastus ei kadonnut minnekään, vaan jatkoin järjetöntä toimintaani ihan kuin ennenkin.
Kun rippikoulu ja isokurssi päättyi, kissa-hiiri-leikkimme jatkui koulussa ja välitunneilla. Lopulta tuli kesä, ja kappas vain - päädyimme samaan työpaikkaan, johon kuului paljon kaksistaan odottelua ja istumista. Muistan elävästi yhden kerran, kun söimme ja hän katsoi silmiini ja sanoi hiljaa: "Arvaa mitä?" ja minä tärisin jännityksestä. Eikä hän koskaan saanut sanottua sitä, vaan punastui ja mutisi jotakin lautaselleen. Se oli se hetki, kun vain ymmärsin että meistä ei tule koskaan mitään.
Kesäkin loppui ja seuraava syksy alkoi. Haaveilin hänestä vielä toisinaan, mutta pikkuhiljaa ihastus hiipui. Noilta ajoilta on tallessa yksi vihkollinen todella epätoivoisia runoja ja lukemattomia päiväkirjamerkintöjä. Edelleen hänet nähdessäni minua hymyilyttää - ja niin hymyilyttää hänelläkin. Minä olen naimisissa ja hän on kihloissa eikä kumpikaan enää ole ihastunut missään määrin, mutta me molemmat tiedämme, että meillä olisi voinut olla pitkä tie yhdessä.
Ainiin, ja toissakesänä näin hänet pitkästä aikaa. Juttelimme kaikesta mahdollisesta ja jotenkin kiertoteitse tuli puheeksi se, kuinka rakastunut olin ollut häneen silloin rippikouluaikoina.
Ja kappas vain, niin oli ollut hänkin, mutta ei ollut uskaltanut tehdä aloitetta. Eivätkä ne minun kaverit olleetkaan koskaan mitään hänelle kertoneet. Minua siis huijattiin. Ja niin, yksi noista tytöistä oli yrittänyt tehdä hänen kanssaan aloitetta, mutta pakit oli tullut kun minä olin niin paljon ihanampi. Voivoi. :)
Silloin kun meidän piti valita rippikoulumme ja ilmoittautua, seurakunnassamme oli kolme mahdollisuutta: talvirippikoulu, joka oli pilkottu moneen viikonloppuun ja yhteen viiden päivän jaksoon, vaellusrippikoulu, johon kuului kaksi viikonloppua talvella ja viikon vaellus/melontareissu kesällä sekä muualle Suomeen rippikouluun lähteminen. Itse päädyin ystäväni kanssa talviripari ykköselle, koska vaellusriparille menivät perinteisesti "kovikset", vaelluksesta oikeasti kiinnostuneet ja ne, jotka halusivat päästä riparista niin sanotusti helpolla, emmekä me kuuluneet niihin ryhmiin.
Ensimmäisessä iltakokoontumisessa meidät jaettiin pienryhmiin, jotka olisivat samat koko rippikoulun ajan. Kanssani samaan ryhmään istui aivan suunnattoman söpö poika, johon kiinnitin huomioni välittömästi. Huomioni ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan huomasin tuon pojankin vilkuilevan minua kuunnellessamme ohjeita ja rippikoulun yleisiä käytäntöjä muunmuassa tupakoinnista ja aikatauluista. Konfirmaation ja albojen tullessa puheeksi poika nosti kätensä ja ilmoitti pukeutuvansa lapinpukuun, ja siinä vaiheessa olin täysin myyty - ja niin näytti olevan se toinenkin osapuoli, kun nostin itsekin käteni papin pyytäessä muitakin lapinpukuun pukeutuvia nostamaan kätensä. Siinä se oli, ihastus, jota kesti liki kaksi vuotta.
Kävimme siis samaa rippikoulua, ja kun seuraavana viikonloppuna istuin leirikeskuksessa ainoana kasiluokkalaisena lastenleiri-isokurssilla, nuoriso-ohjaaja ilmoitti hänen saapuvan pikkuisen myöhässä. Voin kertoa, että sydämeni meinasi hypätä rinnasta ulos - nyt meillä olisi jopa kaksi yhteistä puheenaihetta!
Aloimme leirien aikana ja koulussa käymään hillitöntä kissa-hiiri-leikkiä. Halusin tietää hänestä kaiken ja osoitin hänelle kiinnostustani moneen otteeseen. Haaveilin illat ja yöt ja päivät, ja valehtelematta näin koko pitkän talven ajan jokaikisenä yönä hänestä unta. Kirjoitin runoja ja laskin päiviä ja tunteja seuraaviin isokoulutuksiin, leireille ja riparijaksoille.
Jossain vaiheessa kavereillani meni hermot ja he marssivat rivinä hänen eteensä kertomaan, että minä tykkäsin hänestä. Eikä vastapuolella ollut mitään tunteita minua kohtaan. Tottakai olin murtunut ja itkin ja olin niin häpeissäni, kun olin mennyt paljastamaan tunteeni hänelle. No, ihastus ei kadonnut minnekään, vaan jatkoin järjetöntä toimintaani ihan kuin ennenkin.
Kun rippikoulu ja isokurssi päättyi, kissa-hiiri-leikkimme jatkui koulussa ja välitunneilla. Lopulta tuli kesä, ja kappas vain - päädyimme samaan työpaikkaan, johon kuului paljon kaksistaan odottelua ja istumista. Muistan elävästi yhden kerran, kun söimme ja hän katsoi silmiini ja sanoi hiljaa: "Arvaa mitä?" ja minä tärisin jännityksestä. Eikä hän koskaan saanut sanottua sitä, vaan punastui ja mutisi jotakin lautaselleen. Se oli se hetki, kun vain ymmärsin että meistä ei tule koskaan mitään.
Kesäkin loppui ja seuraava syksy alkoi. Haaveilin hänestä vielä toisinaan, mutta pikkuhiljaa ihastus hiipui. Noilta ajoilta on tallessa yksi vihkollinen todella epätoivoisia runoja ja lukemattomia päiväkirjamerkintöjä. Edelleen hänet nähdessäni minua hymyilyttää - ja niin hymyilyttää hänelläkin. Minä olen naimisissa ja hän on kihloissa eikä kumpikaan enää ole ihastunut missään määrin, mutta me molemmat tiedämme, että meillä olisi voinut olla pitkä tie yhdessä.
Ainiin, ja toissakesänä näin hänet pitkästä aikaa. Juttelimme kaikesta mahdollisesta ja jotenkin kiertoteitse tuli puheeksi se, kuinka rakastunut olin ollut häneen silloin rippikouluaikoina.
Ja kappas vain, niin oli ollut hänkin, mutta ei ollut uskaltanut tehdä aloitetta. Eivätkä ne minun kaverit olleetkaan koskaan mitään hänelle kertoneet. Minua siis huijattiin. Ja niin, yksi noista tytöistä oli yrittänyt tehdä hänen kanssaan aloitetta, mutta pakit oli tullut kun minä olin niin paljon ihanampi. Voivoi. :)
maanantai 25. lokakuuta 2010
Day 01 – Introduce yourself
Heippa!
Olen 20-vuotias nainen, joka hyvin usein tuntee olevansa vielä tyttö. Asun pohjoisessa ja aloitan uuden työn melko pian. Olen naimisissa rakastamani miehen kanssa, joka on samanikäinen kuin minä. Meidän ensimmäinen vauvamme on karvainen ja hyvin toimelias ja rohkea pötkylä, jossa yhdistyy pystykorvan peräänantamattomuus ja kenties laikan koko ja itsevarmuus - emme ole ihan varmoja biologisesta isästä. Taapero saavuttaa huomenna huikean kahden kuukauden iän.
Minulle elämässä tärkeintä on perheen ja ystävien ohella musiikki. Rakastan sitä. En voisi elää ilman sitä. En osaa soittaa mitään instrumenttia kovin hyvin eikä laulutaidoissanikaan megaluokan tähden aineksia ole, mutta laulaminen on silti jotain uskomattoman mahtavaa. Missä ikinä olenkaan, jossain soi aina musiikkia - jos ei muualla, niin päässäni, vain minulle itselleni. Kaikkein suurin rakkauteni kaikista on Bon Jovi, mutta kuuntelen kaikkea, mikä omaan korvaan kuulostaa hyvältä. Voisin kirjoittaa aiheesta ikuisuuden.
Harrastan jatkuvan musiikin lisäksi kirjoittamista. Tykkään kovasti myös valokuvaamisesta. Aloittelen myös paraikaa juoksuharrastusta, joka onkin alun takkuilun jälkeen lähtenyt ihan mukavasti käyntiin.
Siinä kai olennaisimmat. Random-faktana ja ajankohtaisena asiana voisin vielä kertoa, että saan oikeasti jokaikinen kerta kaikista lääkkeistä ne kaikkein kummallisimmat ja typerimmät sivuoireet. Nimim. antibioottikuurilla ja kohta juoksen apteekkiin hakemaan ihan toisia lääkkeitä ihan toiseen vaivaan.
Olen 20-vuotias nainen, joka hyvin usein tuntee olevansa vielä tyttö. Asun pohjoisessa ja aloitan uuden työn melko pian. Olen naimisissa rakastamani miehen kanssa, joka on samanikäinen kuin minä. Meidän ensimmäinen vauvamme on karvainen ja hyvin toimelias ja rohkea pötkylä, jossa yhdistyy pystykorvan peräänantamattomuus ja kenties laikan koko ja itsevarmuus - emme ole ihan varmoja biologisesta isästä. Taapero saavuttaa huomenna huikean kahden kuukauden iän.
Minulle elämässä tärkeintä on perheen ja ystävien ohella musiikki. Rakastan sitä. En voisi elää ilman sitä. En osaa soittaa mitään instrumenttia kovin hyvin eikä laulutaidoissanikaan megaluokan tähden aineksia ole, mutta laulaminen on silti jotain uskomattoman mahtavaa. Missä ikinä olenkaan, jossain soi aina musiikkia - jos ei muualla, niin päässäni, vain minulle itselleni. Kaikkein suurin rakkauteni kaikista on Bon Jovi, mutta kuuntelen kaikkea, mikä omaan korvaan kuulostaa hyvältä. Voisin kirjoittaa aiheesta ikuisuuden.
Harrastan jatkuvan musiikin lisäksi kirjoittamista. Tykkään kovasti myös valokuvaamisesta. Aloittelen myös paraikaa juoksuharrastusta, joka onkin alun takkuilun jälkeen lähtenyt ihan mukavasti käyntiin.
Siinä kai olennaisimmat. Random-faktana ja ajankohtaisena asiana voisin vielä kertoa, että saan oikeasti jokaikinen kerta kaikista lääkkeistä ne kaikkein kummallisimmat ja typerimmät sivuoireet. Nimim. antibioottikuurilla ja kohta juoksen apteekkiin hakemaan ihan toisia lääkkeitä ihan toiseen vaivaan.
Hyvä ystäväni ja henkilö, jota ikävöin kovasti aloitti blogissaan haasteen. Minäkin haluan!
Päätin ensin, että teen tämän siellä julkisemmassa blogissa. Jokin (olisiko ollut sitten tuo "first kiss" tai "your first love" joita en ehkä haluaisi äidin silmille kirjoittaa) kuitenkin sai minut epäröimään ja päätin sitten siirtää kirjoittamisen tähän blogiin.
Day 01 – Introduce yourself
Day 02 – Your first love
Day 03 – Your parents
Day 04 – What you ate today
Day 05 – Your definition of love
Day 06 – Your day
Day 07 – Your best friend
Day 08 – A moment
Day 09 – Your beliefs
Day 10 – What you wore today
Day 11 – Your siblings
Day 12 – What’s in your bag
Day 13 – This week
Day 14 – What you wore today
Day 15 – Your dreams
Day 16 – Your first kiss
Day 17 – Your favorite memory
Day 18 – Your favorite birthday
Day 19 – Something you regret
Day 20 – This month
Day 21 – Another moment
Day 22 – Something that upsets you
Day 23 – Something that makes you feel better
Day 24 – Something that makes you cry
Day 25 – A first
Day 26 – Your fears
Day 27 – Your favorite place
Day 28 – Something that you miss
Day 29 – Your aspirations
Day 30 – One last moment
Päätin ensin, että teen tämän siellä julkisemmassa blogissa. Jokin (olisiko ollut sitten tuo "first kiss" tai "your first love" joita en ehkä haluaisi äidin silmille kirjoittaa) kuitenkin sai minut epäröimään ja päätin sitten siirtää kirjoittamisen tähän blogiin.
Day 01 – Introduce yourself
Day 02 – Your first love
Day 03 – Your parents
Day 04 – What you ate today
Day 05 – Your definition of love
Day 06 – Your day
Day 07 – Your best friend
Day 08 – A moment
Day 09 – Your beliefs
Day 10 – What you wore today
Day 11 – Your siblings
Day 12 – What’s in your bag
Day 13 – This week
Day 14 – What you wore today
Day 15 – Your dreams
Day 16 – Your first kiss
Day 17 – Your favorite memory
Day 18 – Your favorite birthday
Day 19 – Something you regret
Day 20 – This month
Day 21 – Another moment
Day 22 – Something that upsets you
Day 23 – Something that makes you feel better
Day 24 – Something that makes you cry
Day 25 – A first
Day 26 – Your fears
Day 27 – Your favorite place
Day 28 – Something that you miss
Day 29 – Your aspirations
Day 30 – One last moment
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Lähteä kun pitäisi jäädä, jäädä kun pitäisi lähteä
Ei jaksa ymmärtää.
Vielä kolme päivää sitten lähdin pohjoisesta etelään ja itkin ihan vähän. Vaikka rakas lähteekin mukaan ja vaikka opiskelukaupungissa odottaa monta muuta uskomattoman upeaa ihmistä, sydämeni kuuluu pohjoiseen. Rakastan minä omalla tavallani myös opiskelijaelämää: rakastan kuntosalin tarjoamia ryhmäliikuntoja ihan valtavasti, olen saanut uusia ihania ystäviä, olen tottunut siihen että netti toimii ja vaatekauppaan pääsee autolla viidessä minuutissa ja oma asunto on kiva (vaikkakin naapurusto on kamala). Olen hirmuisen kiintynyt omillani asumiseen, enkä varmasti enää sopeutuisi vanhempien nurkissa lojumiseen.
Silti kaipaan pohjoiseen aina. Kaipaan jopa niitä hetkiä, kun istuu keittiönpöydän ääressä, pitelee päätään eikä ymmärrä, miksei ole jo lähtenyt kauas täältä.
Eniten kaipaan hiljaisuutta, täydellistä, äänetöntä hiljaisuutta. Täällä on aina meteliä. Aina joku ajaa autolla, joku kolisee naapurissa, joku huutaa pihalla. Edes yöllä ei ole kunnolla hiljaista.
Sunnuntai-iltana, juuri kiivettyämme portaat ylös ja seisottuamme hetken kaksion eteisessä, sain kuulla uutiset. Minä sain työpaikan.
Minä sain vakituisen viran, jossa on lähes yhtä suuri kuukausipalkka kuin toissakesän kassarupeamasta sai yhteensä. Minä sain unelmieni työpaikan.
Me muutamme puolentoista viikon kuluttua.
Muutamme aluksi mieheni kotiin, jossa asuu nyt vain hänen veljensä, mutta viimeistään vuodenvaihteessa pääsemme omaan rivitalokaksioomme, jossa on neliöitä enemmän kuin tässä ja jonka alakerrassa on puusauna ja jonka ikkunoista on suora näkymä joelle ja koskelle.
Näitä ihmisiä minä tulen ikävöimään. Paljon. Tiedän miettiväni joskus, miten mahtavaa olisi taas päästä käväisemään iltateellä tai pitää tyttöjenilta king-size-sohvalla. Miten kivaa olisi sopia jo edellisenä päivänä että huomenna mennään krapulapizzalle ja kikattaa koulun ruokalassa ei-tasan-millekään.
Mutta minä tiedän, että tytöt tietävät kuinka kovasti halusin sen paikan (vaikka joskus muuta väitinkin) ja tytöt tietävät, kuinka suunnattoman onnellinen olen päästessäni viimeinkin kotiin.
Vielä kolme päivää sitten lähdin pohjoisesta etelään ja itkin ihan vähän. Vaikka rakas lähteekin mukaan ja vaikka opiskelukaupungissa odottaa monta muuta uskomattoman upeaa ihmistä, sydämeni kuuluu pohjoiseen. Rakastan minä omalla tavallani myös opiskelijaelämää: rakastan kuntosalin tarjoamia ryhmäliikuntoja ihan valtavasti, olen saanut uusia ihania ystäviä, olen tottunut siihen että netti toimii ja vaatekauppaan pääsee autolla viidessä minuutissa ja oma asunto on kiva (vaikkakin naapurusto on kamala). Olen hirmuisen kiintynyt omillani asumiseen, enkä varmasti enää sopeutuisi vanhempien nurkissa lojumiseen.
Silti kaipaan pohjoiseen aina. Kaipaan jopa niitä hetkiä, kun istuu keittiönpöydän ääressä, pitelee päätään eikä ymmärrä, miksei ole jo lähtenyt kauas täältä.
Eniten kaipaan hiljaisuutta, täydellistä, äänetöntä hiljaisuutta. Täällä on aina meteliä. Aina joku ajaa autolla, joku kolisee naapurissa, joku huutaa pihalla. Edes yöllä ei ole kunnolla hiljaista.
Sunnuntai-iltana, juuri kiivettyämme portaat ylös ja seisottuamme hetken kaksion eteisessä, sain kuulla uutiset. Minä sain työpaikan.
Minä sain vakituisen viran, jossa on lähes yhtä suuri kuukausipalkka kuin toissakesän kassarupeamasta sai yhteensä. Minä sain unelmieni työpaikan.
Me muutamme puolentoista viikon kuluttua.
Muutamme aluksi mieheni kotiin, jossa asuu nyt vain hänen veljensä, mutta viimeistään vuodenvaihteessa pääsemme omaan rivitalokaksioomme, jossa on neliöitä enemmän kuin tässä ja jonka alakerrassa on puusauna ja jonka ikkunoista on suora näkymä joelle ja koskelle.
Näitä ihmisiä minä tulen ikävöimään. Paljon. Tiedän miettiväni joskus, miten mahtavaa olisi taas päästä käväisemään iltateellä tai pitää tyttöjenilta king-size-sohvalla. Miten kivaa olisi sopia jo edellisenä päivänä että huomenna mennään krapulapizzalle ja kikattaa koulun ruokalassa ei-tasan-millekään.
Mutta minä tiedän, että tytöt tietävät kuinka kovasti halusin sen paikan (vaikka joskus muuta väitinkin) ja tytöt tietävät, kuinka suunnattoman onnellinen olen päästessäni viimeinkin kotiin.
torstai 9. syyskuuta 2010
Minä olen hiljaa
katson sinua silmiin
yritän olla ja olla olematta, yhtäaikaa
sinä olet hiljaa
katsot minua silmiin
etkä halua tehdä sitä
sinä päätit lähteä eilen
ja minun oli pakko itkeä
sinä sanoit meneväsi "kotiin"
ja minä itkin taas
sinun kotisi oli täällä niin pitkään
sinä rakastit sitä
se oli sinulle kaikki maailmassa ja enemmän
ja nyt minulla on tunne
se ei merkitse enää mitään
minä lähdin omaan kotiini
jota en kutsuisi kodikseni jos ei olisi pakko
hyvästelin sinut puhelimessa koska olit liian kiireinen tullaksesi
me istumme sylikkäin illalla
ja hän sanoo
"onneksi minulla on sinut"
ulkona on usvaa
katson sinua silmiin
yritän olla ja olla olematta, yhtäaikaa
sinä olet hiljaa
katsot minua silmiin
etkä halua tehdä sitä
sinä päätit lähteä eilen
ja minun oli pakko itkeä
sinä sanoit meneväsi "kotiin"
ja minä itkin taas
sinun kotisi oli täällä niin pitkään
sinä rakastit sitä
se oli sinulle kaikki maailmassa ja enemmän
ja nyt minulla on tunne
se ei merkitse enää mitään
minä lähdin omaan kotiini
jota en kutsuisi kodikseni jos ei olisi pakko
hyvästelin sinut puhelimessa koska olit liian kiireinen tullaksesi
me istumme sylikkäin illalla
ja hän sanoo
"onneksi minulla on sinut"
ulkona on usvaa
perjantai 27. elokuuta 2010
"Siis eikö noin tehty joskus viiskytluvulla!?"
Selittäkää joku minulle yksi asia.
Mikä ihme siinä on, että nykyään on niin uskomattoman järkyttävää olla naimisissa 19-vuotiaana ja oikeasti haaveilla perheestä? Mikä ihme siinä on, että nykyään kotiäitiys koetaan tasa-arvon takapakiksi ja feministit ovat valmiita syyttämään vapaaehtoisia kotiäitejä suunnilleen maanpetturuudesta?
Minä ymmärrän, että suurin osa ikäisistäni ihmisistä haluaa viettää villiä ja vapaata elämää, tanssia iltaisin baarissa aamuneljään ilman minkäänlaista huolta huomisesta. Minä ymmärrän, että suurin osa ikäisistäni ihmisistä vasta arpoo tulevan koulupaikan kanssa ja elämän suurin huoli on se, mistä saadaan rahaa vielä muutamaan kaljaan ennen opintotuen tulemista.
Mutta minä niin toivoisin että joku ymmärtäisi tai edes esittäisi ymmärtävänsä, että minulla ei kiinnosta. Minä haluan omakotitalon, lapsia, koiran ja vakituisen työpaikan. Ja minä haluan ne niin pian kuin vain on mahdollista.
Minä niin kovasti toivoisin, etten kuulisi enää yhtäkään "älä nyt herrajumala vielä!!!!"-kommenttia. Minä niin toivoisin, ettei joku olisi aina sanomassa, että ei tuo kestä kuitenkaan. Minä niin toivoisin, ettei kukaan enää ikinä kysyisi, että mitäs sitten teet jos tajuat kymmenen vuoden päästä että et sinä tätä halunnutkaan.
Se on rasittavaa, minun älykkyyttäni ja meidän parisuhdettamme rankasti aliarvioivaa ja aivan uskomattoman ärsyttävää.
Mikä ihme siinä on, että nykyään on niin uskomattoman järkyttävää olla naimisissa 19-vuotiaana ja oikeasti haaveilla perheestä? Mikä ihme siinä on, että nykyään kotiäitiys koetaan tasa-arvon takapakiksi ja feministit ovat valmiita syyttämään vapaaehtoisia kotiäitejä suunnilleen maanpetturuudesta?
Minä ymmärrän, että suurin osa ikäisistäni ihmisistä haluaa viettää villiä ja vapaata elämää, tanssia iltaisin baarissa aamuneljään ilman minkäänlaista huolta huomisesta. Minä ymmärrän, että suurin osa ikäisistäni ihmisistä vasta arpoo tulevan koulupaikan kanssa ja elämän suurin huoli on se, mistä saadaan rahaa vielä muutamaan kaljaan ennen opintotuen tulemista.
Mutta minä niin toivoisin että joku ymmärtäisi tai edes esittäisi ymmärtävänsä, että minulla ei kiinnosta. Minä haluan omakotitalon, lapsia, koiran ja vakituisen työpaikan. Ja minä haluan ne niin pian kuin vain on mahdollista.
Minä niin kovasti toivoisin, etten kuulisi enää yhtäkään "älä nyt herrajumala vielä!!!!"-kommenttia. Minä niin toivoisin, ettei joku olisi aina sanomassa, että ei tuo kestä kuitenkaan. Minä niin toivoisin, ettei kukaan enää ikinä kysyisi, että mitäs sitten teet jos tajuat kymmenen vuoden päästä että et sinä tätä halunnutkaan.
Se on rasittavaa, minun älykkyyttäni ja meidän parisuhdettamme rankasti aliarvioivaa ja aivan uskomattoman ärsyttävää.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
It's complicated
Minulla on yksi Facebook-kaveri (paino sanalla Facebook; olemme kyllä tavanneet, mutta emme ole puhuneet kymmeneen vuoteen), jolla on lapsi. Ja ilmeisesti myös mies, joka on lapsen isä. Normaali viikko menee suunnilleen näin: maanantaina käyttäjä X on kihloissa käyttäjän Y kanssa ja X ylistää parisuhdeonneaan, tiistaina käyttäjä X kiroaa miehensä alimpaan maanrakoon ja toivoo ettei koskaan olisi tavannut tätä kusipäätä, keskiviikkona käyttäjä X on sinkku ja tilapäivityksessä lukee että "pari vuotta sitä kesti, mutta ei kyllä harmita yhtään että loppui, pelkkää paskaa!", torstaina käyttäjä X ja Y ovat taas kavereita ja kappas - käyttäjä X on parisuhteessa käyttäjän Y kanssa, perjantaina "It's complicated", lauantaina X vuodattaa Y:n kännisekoiluja tilapäivityksessään ja sunnuntaina käyttäjä X vihaa miehiä, mutta illalla tilapäivitys kertoo X:n rakastavan Y:tä todella paljon ja haluavan elää loppuelämänsä tämän kanssa. Maanantaina sama rumba alkaa alusta.
Miksi ihmeessä X roikkuu tuollaisessa suhteessa? Tilapäivityksistä päätellen hän kuitenkin käy töissä ja pärjäisi lapsen kanssa aivan hyvin yksinkin - ilmeisesti hän myös hoitaa lasta käytännössä aivan yksin. Tietenkään en tiedä mitä Facebookin taustalla on, mutta minusta kuulostaa aika hurjalta, että joka tiistai mies on kusipäämulkku jollaista X ei olisi ikinä toivonut tapaavansa.
Ehkä se on sitten sitä tosirakkautta.
X:n tapaus ei liene kovin erikoinen.
Vaikka kuinka mieleni tekisi ymmärtää, niin minun on vain tällä kertaa todettava: "Mitäs teki lapsen sellaisen miehen kanssa jonka jo alunperinkin tiesi olevan toisinaan kunnon kusipää, joka ei ota lapsesta yhtään vastuuta." Y oli nimittäin pettänyt X:ää juuri ennenkuin tämä tuli raskaaksi. Miksi, oi miksi, X hyppäsi miehen kanssa enää sänkyyn!?
Miksi ihmeessä X roikkuu tuollaisessa suhteessa? Tilapäivityksistä päätellen hän kuitenkin käy töissä ja pärjäisi lapsen kanssa aivan hyvin yksinkin - ilmeisesti hän myös hoitaa lasta käytännössä aivan yksin. Tietenkään en tiedä mitä Facebookin taustalla on, mutta minusta kuulostaa aika hurjalta, että joka tiistai mies on kusipäämulkku jollaista X ei olisi ikinä toivonut tapaavansa.
Ehkä se on sitten sitä tosirakkautta.
X:n tapaus ei liene kovin erikoinen.
Vaikka kuinka mieleni tekisi ymmärtää, niin minun on vain tällä kertaa todettava: "Mitäs teki lapsen sellaisen miehen kanssa jonka jo alunperinkin tiesi olevan toisinaan kunnon kusipää, joka ei ota lapsesta yhtään vastuuta." Y oli nimittäin pettänyt X:ää juuri ennenkuin tämä tuli raskaaksi. Miksi, oi miksi, X hyppäsi miehen kanssa enää sänkyyn!?
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Kahdeksas elokuuta
Sunnuntaihuomioita:
- Kaksi päivää kestävä juhliminen läheisessä kontaktissa alkoholin kanssa on edelleen täysi mysteeri minulle. En vain yksinkertaisesti jaksa ymmärtää, miten se ensinnäkään on mahdollista ja toisekseen, mikä kumma siinä muka on niin uskomattoman ihailtavan mahtavaa?
- Damien Ricen 9 crimes ei ole muutoin erityisen mullistava kappale, mutta en vain voi vastustaa yksinkertaisen pianosäestyksen ja mies-nainen-dueton yhdistelmää. Lisähuomio: kappale kestää hyvin ylikulutuksen. Toinen lisähuomio: opettele soittamaan kappale.
- On täysin mahdollista käyttäytyä normaalin ja aikuisen ihmisen tavoin, vaikka oikeasti sisällä jylläisivät kiukuttelevan viisivuotiaan tunteet. Tämän tajusin, kun katsoin appeani ja hänen uutta helluaan.
- Minulla on aivan suunnaton ikävä anoppia. Minun lasteni mummo on poissa, eikä hän todellakaan nuku tällä hetkellä heidän vaarinsa kanssa. (Mites se järkevä käyttäytyminen ja uhmaiän sivuuttaminen?)
- Yksin asumiseen tottuu ja kiintyy kummallisella tavalla. Toisaalta vihaan edelleen yksinäisyyttä, mutta toisaalta kaipaan rauhallisia aamuja, parveketta ja omaa rauhaa. Unohtamatta tietenkään mieheni mielestä massiivista teekokoelmaani. (Hyvä on, haluan jakaa ne kaikki mieheni kanssa ja minua raastaa ajatus ikävästä ja siitä, etten voi.)
- Olen kadottanut kirjoitustaitoni hetkellisesti. Luulen sen johtuvan tästä ikävästä. Se konkretisoitui juuri tänään, kun olin appeni uuden hellun kanssa keittiössä. Minulla ja anopilla oli tapana viettää keittiössä paljon aikaa: juttelimme, istuimme iltateellä, päiväteellä, aamuteellä, iltapäiväkahvilla, paransimme maailmaa, leivoimme, laitoimme ruokaa, luimme lehtiä, siivosimme, kaikkea! Tämän uuden kanssa meillä ei ollut yhtään mitään juteltavaa, vaikka yritimme vuorotellen keksiä sitä ja jokaisen yrityksen jälkeen ikäväni kasvoi. Itku.
- Kaksi päivää kestävä juhliminen läheisessä kontaktissa alkoholin kanssa on edelleen täysi mysteeri minulle. En vain yksinkertaisesti jaksa ymmärtää, miten se ensinnäkään on mahdollista ja toisekseen, mikä kumma siinä muka on niin uskomattoman ihailtavan mahtavaa?
- Damien Ricen 9 crimes ei ole muutoin erityisen mullistava kappale, mutta en vain voi vastustaa yksinkertaisen pianosäestyksen ja mies-nainen-dueton yhdistelmää. Lisähuomio: kappale kestää hyvin ylikulutuksen. Toinen lisähuomio: opettele soittamaan kappale.
- On täysin mahdollista käyttäytyä normaalin ja aikuisen ihmisen tavoin, vaikka oikeasti sisällä jylläisivät kiukuttelevan viisivuotiaan tunteet. Tämän tajusin, kun katsoin appeani ja hänen uutta helluaan.
- Minulla on aivan suunnaton ikävä anoppia. Minun lasteni mummo on poissa, eikä hän todellakaan nuku tällä hetkellä heidän vaarinsa kanssa. (Mites se järkevä käyttäytyminen ja uhmaiän sivuuttaminen?)
- Yksin asumiseen tottuu ja kiintyy kummallisella tavalla. Toisaalta vihaan edelleen yksinäisyyttä, mutta toisaalta kaipaan rauhallisia aamuja, parveketta ja omaa rauhaa. Unohtamatta tietenkään mieheni mielestä massiivista teekokoelmaani. (Hyvä on, haluan jakaa ne kaikki mieheni kanssa ja minua raastaa ajatus ikävästä ja siitä, etten voi.)
- Olen kadottanut kirjoitustaitoni hetkellisesti. Luulen sen johtuvan tästä ikävästä. Se konkretisoitui juuri tänään, kun olin appeni uuden hellun kanssa keittiössä. Minulla ja anopilla oli tapana viettää keittiössä paljon aikaa: juttelimme, istuimme iltateellä, päiväteellä, aamuteellä, iltapäiväkahvilla, paransimme maailmaa, leivoimme, laitoimme ruokaa, luimme lehtiä, siivosimme, kaikkea! Tämän uuden kanssa meillä ei ollut yhtään mitään juteltavaa, vaikka yritimme vuorotellen keksiä sitä ja jokaisen yrityksen jälkeen ikäväni kasvoi. Itku.
torstai 5. elokuuta 2010
Jos minä vain osaisin sanoa mitä rakkaus on
Huomasin eilen syksyn hiipivän, koska en nähnyt lukea illalla ilman valoja. Ulkona oli jo niin hämärää, ettei valo yksinkertaisesti enää riittänyt lukemiseen. Luin silmiä siristellen, kuin kapinoiden kesäöiden loppumista vastaan, mutta tänään taidan sytyttää jo valon.
Juttelimme eilen rakkaan mieheni kanssa pitkään, aiheesta toiseen hyppien, välillä itkien ja välillä nauraen. Rakastan, rakastan, rakastan pitkiä juttutuokioitamme sängyn pohjalla. Ja miten rakastan miestänikin! Ehkä joskus vielä olen niin loistava kirjoittaja, että voin kirjoittaa sen ylös ja pukea sanoiksi sen, miten paljon häntä rakastan. Tai ehkä en haluaisikaan osata.
Rakastan syksyäkin. Rakastan kylmää tuulta, rakastan pukea takin ylleni ennen uloslähtöä, rakastan pipoja, lapasia, paksuja kaulahuiveja, sateen tuoksua, märkää asfalttia, kaupungin valoja pimeässä syysillassa, kynttilöitä, painavaa koululaukkua, kaikkea sitä. Ainakin jonkin aikaa, ehkä siihen asti kunnes kotona pohjoisessa sataa lunta ja opiskelupaikkakunnalla asfaltti kiiltää edelleen.
Tänään tapaan rakkaan ystäväni. Ajattelin myös leipoa jotakin, ja siivota. Rakastan mieheni perhettä enkä oikein keksi muutakaan tapaa osoittaa sitä. Tuntuisi liian hullulta sanoa hänen isälleen, että rakastan häntä, vaikka ehkä rakastankin. Mutta en samoin kuin omaa isääni, en todellakaan.
Jotkut sanat kuluvat käytössä, ne menettävät merkityksensä. Rakkaus on kuitenkin niin suunnattoman paljon enemmän kuin pelkkä sana, että sitä voi huoletta käyttää vaikka päivittäin ja koko ajan niin kauan kuin todella tarkoittaa sitä.
Juttelimme eilen rakkaan mieheni kanssa pitkään, aiheesta toiseen hyppien, välillä itkien ja välillä nauraen. Rakastan, rakastan, rakastan pitkiä juttutuokioitamme sängyn pohjalla. Ja miten rakastan miestänikin! Ehkä joskus vielä olen niin loistava kirjoittaja, että voin kirjoittaa sen ylös ja pukea sanoiksi sen, miten paljon häntä rakastan. Tai ehkä en haluaisikaan osata.
Rakastan syksyäkin. Rakastan kylmää tuulta, rakastan pukea takin ylleni ennen uloslähtöä, rakastan pipoja, lapasia, paksuja kaulahuiveja, sateen tuoksua, märkää asfalttia, kaupungin valoja pimeässä syysillassa, kynttilöitä, painavaa koululaukkua, kaikkea sitä. Ainakin jonkin aikaa, ehkä siihen asti kunnes kotona pohjoisessa sataa lunta ja opiskelupaikkakunnalla asfaltti kiiltää edelleen.
Tänään tapaan rakkaan ystäväni. Ajattelin myös leipoa jotakin, ja siivota. Rakastan mieheni perhettä enkä oikein keksi muutakaan tapaa osoittaa sitä. Tuntuisi liian hullulta sanoa hänen isälleen, että rakastan häntä, vaikka ehkä rakastankin. Mutta en samoin kuin omaa isääni, en todellakaan.
Jotkut sanat kuluvat käytössä, ne menettävät merkityksensä. Rakkaus on kuitenkin niin suunnattoman paljon enemmän kuin pelkkä sana, että sitä voi huoletta käyttää vaikka päivittäin ja koko ajan niin kauan kuin todella tarkoittaa sitä.
tiistai 3. elokuuta 2010
Miksi?
- Miksi minulla on edelleen masennuspäiviä, vaikka tuosta pahimmasta kaudesta on jo miljoona vuotta (no hyvä on, se loppui hiipuen noin kolme ja puoli vuotta sitten)?
- Miksi en jaksa laihduttaa, vaikka haluaisin sitä oikeasti?
- Miksi ensimmäinen lätty epäonnistuu aina?
- Miksi en osaa laulaa vaikka olen todellisuudessa treenannut sitä jo kuusi vuotta?
- Miksi en saa aikaiseksi varata aikaa hierojalle, vaikka pyörryn tähän kipuun kohta?
- Miksi olen nainen? Minuun sattuu. Miksi minuun sattuu näin paljon?
- Miksi meidän pitää elää ainakin kuukausi ja todennäköisesti vuosi vielä erillään? Miksi paljon huonommat vaimot saavat olla miestensä kanssa, vaikka vain nalkuttavat heille päivän toisensa jälkeen?
- Miksi tänään tuntuu tältä, vaikka kaikki on ihan hyvin?
- Miksi en jaksa laihduttaa, vaikka haluaisin sitä oikeasti?
- Miksi ensimmäinen lätty epäonnistuu aina?
- Miksi en osaa laulaa vaikka olen todellisuudessa treenannut sitä jo kuusi vuotta?
- Miksi en saa aikaiseksi varata aikaa hierojalle, vaikka pyörryn tähän kipuun kohta?
- Miksi olen nainen? Minuun sattuu. Miksi minuun sattuu näin paljon?
- Miksi meidän pitää elää ainakin kuukausi ja todennäköisesti vuosi vielä erillään? Miksi paljon huonommat vaimot saavat olla miestensä kanssa, vaikka vain nalkuttavat heille päivän toisensa jälkeen?
- Miksi tänään tuntuu tältä, vaikka kaikki on ihan hyvin?
maanantai 2. elokuuta 2010
Sinä vain
Minä olen naimisissa, vaikka täytän vasta kuukauden päästä kaksikymmentä. Olen aivan uskomattoman onnellinen vaimo, ja rakastan miestäni eniten maailmassa. Uskon lujasti, että teemme molemmat kaikkemme ollaksemme aina kuolemaan asti yhdessä.
Avioliitto on monimutkainen asia. Toisille se merkitsee lupausta rakastaa, toisille lupausta siitä, että tahtoo rakastaa, toisille se on vain keino turvata oma selusta. Tiedän pariskuntia, jotka ovat menneet naimisiin periaatteessa rahan vuoksi, tiedän pariskuntia, jotka ovat avioituneet lasten vuoksi, tiedän pariskuntia, jotka ovat jo alttarilla seistessään tienneet, ettei liitto kestä. Syitä on paljon, varmasti lähes yhtä paljon kuin on avioliittoja.
En oikeastaan ymmärrä, miksi joillakin on periaatteena olla menemättä naimisiin. Avioliittohan on laillisesti huomattavasti paljon fiksumpi vaihtoehto kuin avoliitto, jos pari aikoo todella olla loppuelämänsä yhdessä. Onko siinä se sitoutuminen, mikä saa ihmiset epäröimään? Lupaus todella tehdä töitä suhteen eteen jos se meinaa kaatua? Ahdistavatko avioliiton "kahleet"? Pelottaako ero?
Minun mielestäni avioliitto ei tunnetasolla tai suhteen niin sanottujen pelisääntöjen näkökulmasta juurikaan eroa avoliitosta. Toisaalta avioliitto on toki paljon sitovampi; ero ei olekaan niin vain lähteä ovet paukkuen, vaan se oikeasti vaatii allekirjoitetut paperit ja pitkähkön prosessin omaisuuden jakamisineen kaikkineen. Siltikään avioliiton "sitoutumistaso" tunteiden kannalta ei juurikaan eroa avoliitosta: ei kai sinne vieraaseen sänkyyn saa hypätä, vaikkei sormusta kantaisikaan?
Mikä sitten avioliitosta tekee niin hienoa, jos se ei kerran eroa avoliitosta? Onko se sittenkin vain tapauksesta riippumatta taloudellinen ratkaisu?
Niinpä niin. Me menimme naimisiin rakkaudesta. Me haluamme osoittaa koko maailmalle, että olemme oikeasti tosissamme - kyllähän me itse olemme sen tienneet jo pitkään, kihlauksesta ja siihen liittyneistä keskusteluista lähtien nyt ainakin. Me rakastamme toisiamme niin uskomattoman paljon, että emme halua vain jakaa omia iloja ja surujamme toisen kanssa, vaan tehdä niistä aidosti yhteisiä. Me haluamme solmia niin vahvan liiton, ettei sitä kukaan voi enää horjuttaa. Me tahdomme rakastaa, aina kuolemaan asti.
Haluaisin niin kovin, että jokaisella olisi mahdollisuus tuntea jotakin näin suurta ja mahtavaa. Että jokaisella olisi mahdollisuus tietää, miltä tuntuu olla onnellinen, miltä tuntuu syleillä sitä kaikkein rakkainta ja tärkeintä, miltä tuntuu seisoa alttarilla ja itkeä silkasta onnesta.
Avioliitto on monimutkainen asia. Toisille se merkitsee lupausta rakastaa, toisille lupausta siitä, että tahtoo rakastaa, toisille se on vain keino turvata oma selusta. Tiedän pariskuntia, jotka ovat menneet naimisiin periaatteessa rahan vuoksi, tiedän pariskuntia, jotka ovat avioituneet lasten vuoksi, tiedän pariskuntia, jotka ovat jo alttarilla seistessään tienneet, ettei liitto kestä. Syitä on paljon, varmasti lähes yhtä paljon kuin on avioliittoja.
En oikeastaan ymmärrä, miksi joillakin on periaatteena olla menemättä naimisiin. Avioliittohan on laillisesti huomattavasti paljon fiksumpi vaihtoehto kuin avoliitto, jos pari aikoo todella olla loppuelämänsä yhdessä. Onko siinä se sitoutuminen, mikä saa ihmiset epäröimään? Lupaus todella tehdä töitä suhteen eteen jos se meinaa kaatua? Ahdistavatko avioliiton "kahleet"? Pelottaako ero?
Minun mielestäni avioliitto ei tunnetasolla tai suhteen niin sanottujen pelisääntöjen näkökulmasta juurikaan eroa avoliitosta. Toisaalta avioliitto on toki paljon sitovampi; ero ei olekaan niin vain lähteä ovet paukkuen, vaan se oikeasti vaatii allekirjoitetut paperit ja pitkähkön prosessin omaisuuden jakamisineen kaikkineen. Siltikään avioliiton "sitoutumistaso" tunteiden kannalta ei juurikaan eroa avoliitosta: ei kai sinne vieraaseen sänkyyn saa hypätä, vaikkei sormusta kantaisikaan?
Mikä sitten avioliitosta tekee niin hienoa, jos se ei kerran eroa avoliitosta? Onko se sittenkin vain tapauksesta riippumatta taloudellinen ratkaisu?
Niinpä niin. Me menimme naimisiin rakkaudesta. Me haluamme osoittaa koko maailmalle, että olemme oikeasti tosissamme - kyllähän me itse olemme sen tienneet jo pitkään, kihlauksesta ja siihen liittyneistä keskusteluista lähtien nyt ainakin. Me rakastamme toisiamme niin uskomattoman paljon, että emme halua vain jakaa omia iloja ja surujamme toisen kanssa, vaan tehdä niistä aidosti yhteisiä. Me haluamme solmia niin vahvan liiton, ettei sitä kukaan voi enää horjuttaa. Me tahdomme rakastaa, aina kuolemaan asti.
Haluaisin niin kovin, että jokaisella olisi mahdollisuus tuntea jotakin näin suurta ja mahtavaa. Että jokaisella olisi mahdollisuus tietää, miltä tuntuu olla onnellinen, miltä tuntuu syleillä sitä kaikkein rakkainta ja tärkeintä, miltä tuntuu seisoa alttarilla ja itkeä silkasta onnesta.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Jokainen suru on erilainen
Joskus sitä toivoisi, että osaisi vain olla toisen puolesta onnellinen. Hymyillä ja onnitella kihlauksesta, halata ja leipoa kakku, keittää kahvit ja yllättää vaikka kortilla. Tukea täysillä ja toivoa koko sydämestään kaikkea hyvää.
Kuulin kuitenkin hiljattain kihlausuutisen, joka vain ja ainoastaan järkytti, hämmensi ja kohta jo vähän itketti. Ja silti oli pakko edes vähän yrittää hymyillä, mutta onnittelu oli liian vaikeaa. Sanat juuttuivat kurkkuun.
Mieheni äiti nukkui pois puolitoista kuukautta sitten pitkän ja vaikean sairauden jälkeen. Melko tarkalleen puolitoista vuotta uuvuttanut, jo kertaalleen voitettu rintasyöpä, tappoi hiljalleen tuon naisen, jota pidin lähes jo omana äitinäni. Opin rakastamaan häntä enemmän kuin anoppia, enemmän kuin olisin uskaltanut edes kuvitella. Silitin hänen kättään sinä yönä ja rukoilin, että hän pääsisi jo pois ja kivut loppuisivat viimeinkin.
Mieheni isä oli ensin helpottunut, mutta sitten murtunut. Mieheni veli päätti lykätä opiskelujaan ja jäädä isänsä tueksi. Minä jätin hakematta heinäkuuksi töitä ja yritin arjen pyörittämisen ja muun perheen tukemisen lisäksi toipua itse siitä kamalasta ikävästä.
Ja sitten, pikkuisen reipas kuukausi anopin kuoleman jälkeen, appiukko ilmoitti löytäneensä rakkauden. Ja toissapäivänä, melkein kaksi viikkoa seurusteltuaan he kihlautuivat.
Jokainen suru on erilainen. Tiedän, että vaikka mieheni isä oli loppuun asti anopin tukena, hän oli kuitenkin jo tavallaan päästänyt irti ja tehnyt surutyötä pitkään. Siksi hän ei tarvinnut enää toipumista eikä hän tunne syyllisyyttä pidellessään toista naista. Se on toisaalta erittäin hyvä - elämä jatkuu.
Siltikään meistä muista ei ollut onnittelijoiksi.
Onneksi pojat eivät ole nuorempia.
Jokainen suru on erilainen. Kukaan ei voi velvoittaa toista selittämään, miten on mahdollista löytää jo uusi rakkaus. Pakostakin sitä miettii, että onko tuo nyt vain vanhan korvaamista.
Jokainen suru on erilainen. Toiset juoksevat, toisten on pakko jäädä hetkeksi paikoilleen. Kaikki tunteet ovat oikeutettuja, eikä oikeaa tapa surra yksinkertaisesti ole.
Jokainen suru on erilainen. Minun on ehkä pakko hetkeksi pysähtyä, hengittää, ostaa kihlajaiskortti ja juoda kuppi kahvia.
Kuulin kuitenkin hiljattain kihlausuutisen, joka vain ja ainoastaan järkytti, hämmensi ja kohta jo vähän itketti. Ja silti oli pakko edes vähän yrittää hymyillä, mutta onnittelu oli liian vaikeaa. Sanat juuttuivat kurkkuun.
Mieheni äiti nukkui pois puolitoista kuukautta sitten pitkän ja vaikean sairauden jälkeen. Melko tarkalleen puolitoista vuotta uuvuttanut, jo kertaalleen voitettu rintasyöpä, tappoi hiljalleen tuon naisen, jota pidin lähes jo omana äitinäni. Opin rakastamaan häntä enemmän kuin anoppia, enemmän kuin olisin uskaltanut edes kuvitella. Silitin hänen kättään sinä yönä ja rukoilin, että hän pääsisi jo pois ja kivut loppuisivat viimeinkin.
Mieheni isä oli ensin helpottunut, mutta sitten murtunut. Mieheni veli päätti lykätä opiskelujaan ja jäädä isänsä tueksi. Minä jätin hakematta heinäkuuksi töitä ja yritin arjen pyörittämisen ja muun perheen tukemisen lisäksi toipua itse siitä kamalasta ikävästä.
Ja sitten, pikkuisen reipas kuukausi anopin kuoleman jälkeen, appiukko ilmoitti löytäneensä rakkauden. Ja toissapäivänä, melkein kaksi viikkoa seurusteltuaan he kihlautuivat.
Jokainen suru on erilainen. Tiedän, että vaikka mieheni isä oli loppuun asti anopin tukena, hän oli kuitenkin jo tavallaan päästänyt irti ja tehnyt surutyötä pitkään. Siksi hän ei tarvinnut enää toipumista eikä hän tunne syyllisyyttä pidellessään toista naista. Se on toisaalta erittäin hyvä - elämä jatkuu.
Siltikään meistä muista ei ollut onnittelijoiksi.
Onneksi pojat eivät ole nuorempia.
Jokainen suru on erilainen. Kukaan ei voi velvoittaa toista selittämään, miten on mahdollista löytää jo uusi rakkaus. Pakostakin sitä miettii, että onko tuo nyt vain vanhan korvaamista.
Jokainen suru on erilainen. Toiset juoksevat, toisten on pakko jäädä hetkeksi paikoilleen. Kaikki tunteet ovat oikeutettuja, eikä oikeaa tapa surra yksinkertaisesti ole.
Jokainen suru on erilainen. Minun on ehkä pakko hetkeksi pysähtyä, hengittää, ostaa kihlajaiskortti ja juoda kuppi kahvia.
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Oi miten suloinen kesä
Kesä, oi kesä.
Kesä on kivaa, mutta tietyt asiat nyppii ihan oikeasti. Tai no, ihmiset.
Ensinnäkin kaikki säästä valittajat. Aina on liian kuuma, liian kylmä, liian sateista, liikaa ötököitä, liian pilvistä, liian hiostava ilma tai vaikka liikaa aurinkorasvan tuoksua ilmassa. Aina on joku vialla. Kun sataa, toivotaan hellettä, kun on helle, toivotaan viileämpää ilmaa, kun on viileää, avaudutaan Facebookissa kylmästä Suomen kesästä ja haikaillaan aurinkorannoille. Jos ei mitään muuta valittamista säästä keksitä niin sitten kitistään siitä ettei ole tarpeeksi hellevaatteita. Milloin ihmiset oikeasti ymmärtävät, ettei sää oikeasti muutu yhtään vaikka kuinka valittaisi?
Toiseksi, suuri rakkauteni kohde: turistit. Tai no, typerät suomalaiset turistit, jotka lähtevät lomalle mahdollisimman pienellä budjetilla ja kiukuttelevat koko matkan että voi kamala kun tämä Suomi on niin kallis maa. Olen asunut koko pienen ikäni turismilla elävällä alueella, olen syönyt myös omaa leipääni turistien rahoilla ja olen palvellut turisteja niin ravintolassa kuin kaupan kassallakin. Ja voi että miten vihaan suomalaisia kärtyturisteja! Jos ei ole rahaa juuri yhtään, niin onko pakko lähteä sillä i-ha-nal-la karavaanarilla reissuun lasten kanssa? Oli matka tai loma kuinka lyhyt tahansa, se syö rahaa. Mielestäni lomalle voi kyllä määrittää budjetin - se on ihan viisasta - mutta silti sen on mielestäni oltava sen verran löysä, että voi ostaa lapselle sen jäätelön oman oluen lisäksi. Oikeasti. Ja voin kertoa, että mikään ei ole niin naurettavaa katseltavaa kuin marttyyrimainen mulkaisu aviomieheen ja urhoollinen huokaisu: "No, minä maksan".
Kolmantena kaikki ne, jotka valittavat (Facebookissa) muiden ihmisten lomista ja kesätöistä. Jokainen tekee itse omat valintansa, ja tänä kesänä minun valintani oli kesäkuu töitä ja heinäkuu lomaa, koska a) minulla on elämäni rankimmat puolitoista vuotta takana ja oikeasti koko kroppani ja sieluni suorastaan huusi lomaa ja b) tienasin sen verran hyvin kesäkuussa, ettei taloudellistakaan pakotetta heinäkuutöihin ollut. Ja mitä saan kuulla? "Yhyy onko toi nyt reilua, toiset vaan tekee koko kesän töitä että talven pärjää yhyy-yhyy ikinä mitään lomaa oo ollu." Ja ne muuten-vaan-valitukset, uuh aah: "Lomailkaa te kaikki vaan nyt siellä niin, minä täällä teen töitä koko kesän ja kärsin ja yhyy antakaa nyt vähän sääliä ja kiusatkoon teitä huono omatunto kun ootte tuommosia lusmuja joille isi maksaa kaiken!!!" Rakkautta. Jos on pakko tehdä töitä, niin on pakko. Sekään fakta ei oikeastaan muutu sillä, että kadehtii muiden kesälomia.
Viimeisenä ne kesäkiloista valittavat. Voi itku, iteppä söit jäätelösi.
Kesä on kivaa, mutta tietyt asiat nyppii ihan oikeasti. Tai no, ihmiset.
Ensinnäkin kaikki säästä valittajat. Aina on liian kuuma, liian kylmä, liian sateista, liikaa ötököitä, liian pilvistä, liian hiostava ilma tai vaikka liikaa aurinkorasvan tuoksua ilmassa. Aina on joku vialla. Kun sataa, toivotaan hellettä, kun on helle, toivotaan viileämpää ilmaa, kun on viileää, avaudutaan Facebookissa kylmästä Suomen kesästä ja haikaillaan aurinkorannoille. Jos ei mitään muuta valittamista säästä keksitä niin sitten kitistään siitä ettei ole tarpeeksi hellevaatteita. Milloin ihmiset oikeasti ymmärtävät, ettei sää oikeasti muutu yhtään vaikka kuinka valittaisi?
Toiseksi, suuri rakkauteni kohde: turistit. Tai no, typerät suomalaiset turistit, jotka lähtevät lomalle mahdollisimman pienellä budjetilla ja kiukuttelevat koko matkan että voi kamala kun tämä Suomi on niin kallis maa. Olen asunut koko pienen ikäni turismilla elävällä alueella, olen syönyt myös omaa leipääni turistien rahoilla ja olen palvellut turisteja niin ravintolassa kuin kaupan kassallakin. Ja voi että miten vihaan suomalaisia kärtyturisteja! Jos ei ole rahaa juuri yhtään, niin onko pakko lähteä sillä i-ha-nal-la karavaanarilla reissuun lasten kanssa? Oli matka tai loma kuinka lyhyt tahansa, se syö rahaa. Mielestäni lomalle voi kyllä määrittää budjetin - se on ihan viisasta - mutta silti sen on mielestäni oltava sen verran löysä, että voi ostaa lapselle sen jäätelön oman oluen lisäksi. Oikeasti. Ja voin kertoa, että mikään ei ole niin naurettavaa katseltavaa kuin marttyyrimainen mulkaisu aviomieheen ja urhoollinen huokaisu: "No, minä maksan".
Kolmantena kaikki ne, jotka valittavat (Facebookissa) muiden ihmisten lomista ja kesätöistä. Jokainen tekee itse omat valintansa, ja tänä kesänä minun valintani oli kesäkuu töitä ja heinäkuu lomaa, koska a) minulla on elämäni rankimmat puolitoista vuotta takana ja oikeasti koko kroppani ja sieluni suorastaan huusi lomaa ja b) tienasin sen verran hyvin kesäkuussa, ettei taloudellistakaan pakotetta heinäkuutöihin ollut. Ja mitä saan kuulla? "Yhyy onko toi nyt reilua, toiset vaan tekee koko kesän töitä että talven pärjää yhyy-yhyy ikinä mitään lomaa oo ollu." Ja ne muuten-vaan-valitukset, uuh aah: "Lomailkaa te kaikki vaan nyt siellä niin, minä täällä teen töitä koko kesän ja kärsin ja yhyy antakaa nyt vähän sääliä ja kiusatkoon teitä huono omatunto kun ootte tuommosia lusmuja joille isi maksaa kaiken!!!" Rakkautta. Jos on pakko tehdä töitä, niin on pakko. Sekään fakta ei oikeastaan muutu sillä, että kadehtii muiden kesälomia.
Viimeisenä ne kesäkiloista valittavat. Voi itku, iteppä söit jäätelösi.
Ykkönen
Minä kirjoitan tällä hetkellä kolmea blogia. Yksi on oma, omalla nimellä ja kasvoilla kirjoitettu, toinen on kouluprojektin puitteissa kirjoitettu ja kolmas on tämä, jonka aloitan juuri tänään.
Syy on hyvin yksinkertainen: minulla olisi aivan valtavasti sanottavaa, valitettavaa ja ihmeteltävää, mutta minä en voi valittaa kaikesta julkisessa blogissani. Miksikö? Siksi, että olen pari kertaa kirjoittanut kunnon avautumistekstit ja jokaikinen kerta saan sietää kymmenen anonyymien kirjoittamaa vittuilukommenttia siitä, että olen täysin väärällä alalla ja muutenkin oikeastaan keskenkasvuinen ja huono ihminen. Kyseenalaistaminen ei todellakaan ole muotia, enkä minä sosiaalialan opiskelijana saisi harrastaa sitä ilmeisesti lainkaan - olenhan täysin väärällä alalla jos en pidä jostain ajattelutavasta!
Siispä, tervetuloa vain Nupun päivittäisen elämän päivittäisten kummastelujen ja ärsytysten pariin. Ensimmäinen teksti ilmestynee tänään, kunhan saan kirjoitettua yhden koulujutun ja juotua vielä pari kupillista kahvia.
Syy on hyvin yksinkertainen: minulla olisi aivan valtavasti sanottavaa, valitettavaa ja ihmeteltävää, mutta minä en voi valittaa kaikesta julkisessa blogissani. Miksikö? Siksi, että olen pari kertaa kirjoittanut kunnon avautumistekstit ja jokaikinen kerta saan sietää kymmenen anonyymien kirjoittamaa vittuilukommenttia siitä, että olen täysin väärällä alalla ja muutenkin oikeastaan keskenkasvuinen ja huono ihminen. Kyseenalaistaminen ei todellakaan ole muotia, enkä minä sosiaalialan opiskelijana saisi harrastaa sitä ilmeisesti lainkaan - olenhan täysin väärällä alalla jos en pidä jostain ajattelutavasta!
Siispä, tervetuloa vain Nupun päivittäisen elämän päivittäisten kummastelujen ja ärsytysten pariin. Ensimmäinen teksti ilmestynee tänään, kunhan saan kirjoitettua yhden koulujutun ja juotua vielä pari kupillista kahvia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)