"Siis eikö noin tehty joskus viiskytluvulla!?"

Selittäkää joku minulle yksi asia.

Mikä ihme siinä on, että nykyään on niin uskomattoman järkyttävää olla naimisissa 19-vuotiaana ja oikeasti haaveilla perheestä? Mikä ihme siinä on, että nykyään kotiäitiys koetaan tasa-arvon takapakiksi ja feministit ovat valmiita syyttämään vapaaehtoisia kotiäitejä suunnilleen maanpetturuudesta?

Minä ymmärrän, että suurin osa ikäisistäni ihmisistä haluaa viettää villiä ja vapaata elämää, tanssia iltaisin baarissa aamuneljään ilman minkäänlaista huolta huomisesta. Minä ymmärrän, että suurin osa ikäisistäni ihmisistä vasta arpoo tulevan koulupaikan kanssa ja elämän suurin huoli on se, mistä saadaan rahaa vielä muutamaan kaljaan ennen opintotuen tulemista.

Mutta minä niin toivoisin että joku ymmärtäisi tai edes esittäisi ymmärtävänsä, että minulla ei kiinnosta. Minä haluan omakotitalon, lapsia, koiran ja vakituisen työpaikan. Ja minä haluan ne niin pian kuin vain on mahdollista.
Minä niin kovasti toivoisin, etten kuulisi enää yhtäkään "älä nyt herrajumala vielä!!!!"-kommenttia. Minä niin toivoisin, ettei joku olisi aina sanomassa, että ei tuo kestä kuitenkaan. Minä niin toivoisin, ettei kukaan enää ikinä kysyisi, että mitäs sitten teet jos tajuat kymmenen vuoden päästä että et sinä tätä halunnutkaan.

Se on rasittavaa, minun älykkyyttäni ja meidän parisuhdettamme rankasti aliarvioivaa ja aivan uskomattoman ärsyttävää.

It's complicated

Minulla on yksi Facebook-kaveri (paino sanalla Facebook; olemme kyllä tavanneet, mutta emme ole puhuneet kymmeneen vuoteen), jolla on lapsi. Ja ilmeisesti myös mies, joka on lapsen isä. Normaali viikko menee suunnilleen näin: maanantaina käyttäjä X on kihloissa käyttäjän Y kanssa ja X ylistää parisuhdeonneaan, tiistaina käyttäjä X kiroaa miehensä alimpaan maanrakoon ja toivoo ettei koskaan olisi tavannut tätä kusipäätä, keskiviikkona käyttäjä X on sinkku ja tilapäivityksessä lukee että "pari vuotta sitä kesti, mutta ei kyllä harmita yhtään että loppui, pelkkää paskaa!", torstaina käyttäjä X ja Y ovat taas kavereita ja kappas - käyttäjä X on parisuhteessa käyttäjän Y kanssa, perjantaina "It's complicated", lauantaina X vuodattaa Y:n kännisekoiluja tilapäivityksessään ja sunnuntaina käyttäjä X vihaa miehiä, mutta illalla tilapäivitys kertoo X:n rakastavan Y:tä todella paljon ja haluavan elää loppuelämänsä tämän kanssa. Maanantaina sama rumba alkaa alusta.
Miksi ihmeessä X roikkuu tuollaisessa suhteessa? Tilapäivityksistä päätellen hän kuitenkin käy töissä ja pärjäisi lapsen kanssa aivan hyvin yksinkin - ilmeisesti hän myös hoitaa lasta käytännössä aivan yksin. Tietenkään en tiedä mitä Facebookin taustalla on, mutta minusta kuulostaa aika hurjalta, että joka tiistai mies on kusipäämulkku jollaista X ei olisi ikinä toivonut tapaavansa.
Ehkä se on sitten sitä tosirakkautta.

X:n tapaus ei liene kovin erikoinen.

Vaikka kuinka mieleni tekisi ymmärtää, niin minun on vain tällä kertaa todettava: "Mitäs teki lapsen sellaisen miehen kanssa jonka jo alunperinkin tiesi olevan toisinaan kunnon kusipää, joka ei ota lapsesta yhtään vastuuta." Y oli nimittäin pettänyt X:ää juuri ennenkuin tämä tuli raskaaksi. Miksi, oi miksi, X hyppäsi miehen kanssa enää sänkyyn!?

Kahdeksas elokuuta

Sunnuntaihuomioita:

- Kaksi päivää kestävä juhliminen läheisessä kontaktissa alkoholin kanssa on edelleen täysi mysteeri minulle. En vain yksinkertaisesti jaksa ymmärtää, miten se ensinnäkään on mahdollista ja toisekseen, mikä kumma siinä muka on niin uskomattoman ihailtavan mahtavaa?

- Damien Ricen 9 crimes ei ole muutoin erityisen mullistava kappale, mutta en vain voi vastustaa yksinkertaisen pianosäestyksen ja mies-nainen-dueton yhdistelmää. Lisähuomio: kappale kestää hyvin ylikulutuksen. Toinen lisähuomio: opettele soittamaan kappale.

- On täysin mahdollista käyttäytyä normaalin ja aikuisen ihmisen tavoin, vaikka oikeasti sisällä jylläisivät kiukuttelevan viisivuotiaan tunteet. Tämän tajusin, kun katsoin appeani ja hänen uutta helluaan.

- Minulla on aivan suunnaton ikävä anoppia. Minun lasteni mummo on poissa, eikä hän todellakaan nuku tällä hetkellä heidän vaarinsa kanssa. (Mites se järkevä käyttäytyminen ja uhmaiän sivuuttaminen?)

- Yksin asumiseen tottuu ja kiintyy kummallisella tavalla. Toisaalta vihaan edelleen yksinäisyyttä, mutta toisaalta kaipaan rauhallisia aamuja, parveketta ja omaa rauhaa. Unohtamatta tietenkään mieheni mielestä massiivista teekokoelmaani. (Hyvä on, haluan jakaa ne kaikki mieheni kanssa ja minua raastaa ajatus ikävästä ja siitä, etten voi.)

- Olen kadottanut kirjoitustaitoni hetkellisesti. Luulen sen johtuvan tästä ikävästä. Se konkretisoitui juuri tänään, kun olin appeni uuden hellun kanssa keittiössä. Minulla ja anopilla oli tapana viettää keittiössä paljon aikaa: juttelimme, istuimme iltateellä, päiväteellä, aamuteellä, iltapäiväkahvilla, paransimme maailmaa, leivoimme, laitoimme ruokaa, luimme lehtiä, siivosimme, kaikkea! Tämän uuden kanssa meillä ei ollut yhtään mitään juteltavaa, vaikka yritimme vuorotellen keksiä sitä ja jokaisen yrityksen jälkeen ikäväni kasvoi. Itku.

Jos minä vain osaisin sanoa mitä rakkaus on

Huomasin eilen syksyn hiipivän, koska en nähnyt lukea illalla ilman valoja. Ulkona oli jo niin hämärää, ettei valo yksinkertaisesti enää riittänyt lukemiseen. Luin silmiä siristellen, kuin kapinoiden kesäöiden loppumista vastaan, mutta tänään taidan sytyttää jo valon.

Juttelimme eilen rakkaan mieheni kanssa pitkään, aiheesta toiseen hyppien, välillä itkien ja välillä nauraen. Rakastan, rakastan, rakastan pitkiä juttutuokioitamme sängyn pohjalla. Ja miten rakastan miestänikin! Ehkä joskus vielä olen niin loistava kirjoittaja, että voin kirjoittaa sen ylös ja pukea sanoiksi sen, miten paljon häntä rakastan. Tai ehkä en haluaisikaan osata.

Rakastan syksyäkin. Rakastan kylmää tuulta, rakastan pukea takin ylleni ennen uloslähtöä, rakastan pipoja, lapasia, paksuja kaulahuiveja, sateen tuoksua, märkää asfalttia, kaupungin valoja pimeässä syysillassa, kynttilöitä, painavaa koululaukkua, kaikkea sitä. Ainakin jonkin aikaa, ehkä siihen asti kunnes kotona pohjoisessa sataa lunta ja opiskelupaikkakunnalla asfaltti kiiltää edelleen.

Tänään tapaan rakkaan ystäväni. Ajattelin myös leipoa jotakin, ja siivota. Rakastan mieheni perhettä enkä oikein keksi muutakaan tapaa osoittaa sitä. Tuntuisi liian hullulta sanoa hänen isälleen, että rakastan häntä, vaikka ehkä rakastankin. Mutta en samoin kuin omaa isääni, en todellakaan.

Jotkut sanat kuluvat käytössä, ne menettävät merkityksensä. Rakkaus on kuitenkin niin suunnattoman paljon enemmän kuin pelkkä sana, että sitä voi huoletta käyttää vaikka päivittäin ja koko ajan niin kauan kuin todella tarkoittaa sitä.

Miksi?

- Miksi minulla on edelleen masennuspäiviä, vaikka tuosta pahimmasta kaudesta on jo miljoona vuotta (no hyvä on, se loppui hiipuen noin kolme ja puoli vuotta sitten)?

- Miksi en jaksa laihduttaa, vaikka haluaisin sitä oikeasti?

- Miksi ensimmäinen lätty epäonnistuu aina?

- Miksi en osaa laulaa vaikka olen todellisuudessa treenannut sitä jo kuusi vuotta?

- Miksi en saa aikaiseksi varata aikaa hierojalle, vaikka pyörryn tähän kipuun kohta?

- Miksi olen nainen? Minuun sattuu. Miksi minuun sattuu näin paljon?

- Miksi meidän pitää elää ainakin kuukausi ja todennäköisesti vuosi vielä erillään? Miksi paljon huonommat vaimot saavat olla miestensä kanssa, vaikka vain nalkuttavat heille päivän toisensa jälkeen?

- Miksi tänään tuntuu tältä, vaikka kaikki on ihan hyvin?

Sinä vain

Minä olen naimisissa, vaikka täytän vasta kuukauden päästä kaksikymmentä. Olen aivan uskomattoman onnellinen vaimo, ja rakastan miestäni eniten maailmassa. Uskon lujasti, että teemme molemmat kaikkemme ollaksemme aina kuolemaan asti yhdessä.

Avioliitto on monimutkainen asia. Toisille se merkitsee lupausta rakastaa, toisille lupausta siitä, että tahtoo rakastaa, toisille se on vain keino turvata oma selusta. Tiedän pariskuntia, jotka ovat menneet naimisiin periaatteessa rahan vuoksi, tiedän pariskuntia, jotka ovat avioituneet lasten vuoksi, tiedän pariskuntia, jotka ovat jo alttarilla seistessään tienneet, ettei liitto kestä. Syitä on paljon, varmasti lähes yhtä paljon kuin on avioliittoja.

En oikeastaan ymmärrä, miksi joillakin on periaatteena olla menemättä naimisiin. Avioliittohan on laillisesti huomattavasti paljon fiksumpi vaihtoehto kuin avoliitto, jos pari aikoo todella olla loppuelämänsä yhdessä. Onko siinä se sitoutuminen, mikä saa ihmiset epäröimään? Lupaus todella tehdä töitä suhteen eteen jos se meinaa kaatua? Ahdistavatko avioliiton "kahleet"? Pelottaako ero?

Minun mielestäni avioliitto ei tunnetasolla tai suhteen niin sanottujen pelisääntöjen näkökulmasta juurikaan eroa avoliitosta. Toisaalta avioliitto on toki paljon sitovampi; ero ei olekaan niin vain lähteä ovet paukkuen, vaan se oikeasti vaatii allekirjoitetut paperit ja pitkähkön prosessin omaisuuden jakamisineen kaikkineen. Siltikään avioliiton "sitoutumistaso" tunteiden kannalta ei juurikaan eroa avoliitosta: ei kai sinne vieraaseen sänkyyn saa hypätä, vaikkei sormusta kantaisikaan?

Mikä sitten avioliitosta tekee niin hienoa, jos se ei kerran eroa avoliitosta? Onko se sittenkin vain tapauksesta riippumatta taloudellinen ratkaisu?
Niinpä niin. Me menimme naimisiin rakkaudesta. Me haluamme osoittaa koko maailmalle, että olemme oikeasti tosissamme - kyllähän me itse olemme sen tienneet jo pitkään, kihlauksesta ja siihen liittyneistä keskusteluista lähtien nyt ainakin. Me rakastamme toisiamme niin uskomattoman paljon, että emme halua vain jakaa omia iloja ja surujamme toisen kanssa, vaan tehdä niistä aidosti yhteisiä. Me haluamme solmia niin vahvan liiton, ettei sitä kukaan voi enää horjuttaa. Me tahdomme rakastaa, aina kuolemaan asti.

Haluaisin niin kovin, että jokaisella olisi mahdollisuus tuntea jotakin näin suurta ja mahtavaa. Että jokaisella olisi mahdollisuus tietää, miltä tuntuu olla onnellinen, miltä tuntuu syleillä sitä kaikkein rakkainta ja tärkeintä, miltä tuntuu seisoa alttarilla ja itkeä silkasta onnesta.

Jokainen suru on erilainen

Joskus sitä toivoisi, että osaisi vain olla toisen puolesta onnellinen. Hymyillä ja onnitella kihlauksesta, halata ja leipoa kakku, keittää kahvit ja yllättää vaikka kortilla. Tukea täysillä ja toivoa koko sydämestään kaikkea hyvää.
Kuulin kuitenkin hiljattain kihlausuutisen, joka vain ja ainoastaan järkytti, hämmensi ja kohta jo vähän itketti. Ja silti oli pakko edes vähän yrittää hymyillä, mutta onnittelu oli liian vaikeaa. Sanat juuttuivat kurkkuun.

Mieheni äiti nukkui pois puolitoista kuukautta sitten pitkän ja vaikean sairauden jälkeen. Melko tarkalleen puolitoista vuotta uuvuttanut, jo kertaalleen voitettu rintasyöpä, tappoi hiljalleen tuon naisen, jota pidin lähes jo omana äitinäni. Opin rakastamaan häntä enemmän kuin anoppia, enemmän kuin olisin uskaltanut edes kuvitella. Silitin hänen kättään sinä yönä ja rukoilin, että hän pääsisi jo pois ja kivut loppuisivat viimeinkin.

Mieheni isä oli ensin helpottunut, mutta sitten murtunut. Mieheni veli päätti lykätä opiskelujaan ja jäädä isänsä tueksi. Minä jätin hakematta heinäkuuksi töitä ja yritin arjen pyörittämisen ja muun perheen tukemisen lisäksi toipua itse siitä kamalasta ikävästä.

Ja sitten, pikkuisen reipas kuukausi anopin kuoleman jälkeen, appiukko ilmoitti löytäneensä rakkauden. Ja toissapäivänä, melkein kaksi viikkoa seurusteltuaan he kihlautuivat.

Jokainen suru on erilainen. Tiedän, että vaikka mieheni isä oli loppuun asti anopin tukena, hän oli kuitenkin jo tavallaan päästänyt irti ja tehnyt surutyötä pitkään. Siksi hän ei tarvinnut enää toipumista eikä hän tunne syyllisyyttä pidellessään toista naista. Se on toisaalta erittäin hyvä - elämä jatkuu.

Siltikään meistä muista ei ollut onnittelijoiksi.
Onneksi pojat eivät ole nuorempia.

Jokainen suru on erilainen. Kukaan ei voi velvoittaa toista selittämään, miten on mahdollista löytää jo uusi rakkaus. Pakostakin sitä miettii, että onko tuo nyt vain vanhan korvaamista.

Jokainen suru on erilainen. Toiset juoksevat, toisten on pakko jäädä hetkeksi paikoilleen. Kaikki tunteet ovat oikeutettuja, eikä oikeaa tapa surra yksinkertaisesti ole.

Jokainen suru on erilainen. Minun on ehkä pakko hetkeksi pysähtyä, hengittää, ostaa kihlajaiskortti ja juoda kuppi kahvia.