Jokainen suru on erilainen

Joskus sitä toivoisi, että osaisi vain olla toisen puolesta onnellinen. Hymyillä ja onnitella kihlauksesta, halata ja leipoa kakku, keittää kahvit ja yllättää vaikka kortilla. Tukea täysillä ja toivoa koko sydämestään kaikkea hyvää.
Kuulin kuitenkin hiljattain kihlausuutisen, joka vain ja ainoastaan järkytti, hämmensi ja kohta jo vähän itketti. Ja silti oli pakko edes vähän yrittää hymyillä, mutta onnittelu oli liian vaikeaa. Sanat juuttuivat kurkkuun.

Mieheni äiti nukkui pois puolitoista kuukautta sitten pitkän ja vaikean sairauden jälkeen. Melko tarkalleen puolitoista vuotta uuvuttanut, jo kertaalleen voitettu rintasyöpä, tappoi hiljalleen tuon naisen, jota pidin lähes jo omana äitinäni. Opin rakastamaan häntä enemmän kuin anoppia, enemmän kuin olisin uskaltanut edes kuvitella. Silitin hänen kättään sinä yönä ja rukoilin, että hän pääsisi jo pois ja kivut loppuisivat viimeinkin.

Mieheni isä oli ensin helpottunut, mutta sitten murtunut. Mieheni veli päätti lykätä opiskelujaan ja jäädä isänsä tueksi. Minä jätin hakematta heinäkuuksi töitä ja yritin arjen pyörittämisen ja muun perheen tukemisen lisäksi toipua itse siitä kamalasta ikävästä.

Ja sitten, pikkuisen reipas kuukausi anopin kuoleman jälkeen, appiukko ilmoitti löytäneensä rakkauden. Ja toissapäivänä, melkein kaksi viikkoa seurusteltuaan he kihlautuivat.

Jokainen suru on erilainen. Tiedän, että vaikka mieheni isä oli loppuun asti anopin tukena, hän oli kuitenkin jo tavallaan päästänyt irti ja tehnyt surutyötä pitkään. Siksi hän ei tarvinnut enää toipumista eikä hän tunne syyllisyyttä pidellessään toista naista. Se on toisaalta erittäin hyvä - elämä jatkuu.

Siltikään meistä muista ei ollut onnittelijoiksi.
Onneksi pojat eivät ole nuorempia.

Jokainen suru on erilainen. Kukaan ei voi velvoittaa toista selittämään, miten on mahdollista löytää jo uusi rakkaus. Pakostakin sitä miettii, että onko tuo nyt vain vanhan korvaamista.

Jokainen suru on erilainen. Toiset juoksevat, toisten on pakko jäädä hetkeksi paikoilleen. Kaikki tunteet ovat oikeutettuja, eikä oikeaa tapa surra yksinkertaisesti ole.

Jokainen suru on erilainen. Minun on ehkä pakko hetkeksi pysähtyä, hengittää, ostaa kihlajaiskortti ja juoda kuppi kahvia.