Huomasin eilen syksyn hiipivän, koska en nähnyt lukea illalla ilman valoja. Ulkona oli jo niin hämärää, ettei valo yksinkertaisesti enää riittänyt lukemiseen. Luin silmiä siristellen, kuin kapinoiden kesäöiden loppumista vastaan, mutta tänään taidan sytyttää jo valon.
Juttelimme eilen rakkaan mieheni kanssa pitkään, aiheesta toiseen hyppien, välillä itkien ja välillä nauraen. Rakastan, rakastan, rakastan pitkiä juttutuokioitamme sängyn pohjalla. Ja miten rakastan miestänikin! Ehkä joskus vielä olen niin loistava kirjoittaja, että voin kirjoittaa sen ylös ja pukea sanoiksi sen, miten paljon häntä rakastan. Tai ehkä en haluaisikaan osata.
Rakastan syksyäkin. Rakastan kylmää tuulta, rakastan pukea takin ylleni ennen uloslähtöä, rakastan pipoja, lapasia, paksuja kaulahuiveja, sateen tuoksua, märkää asfalttia, kaupungin valoja pimeässä syysillassa, kynttilöitä, painavaa koululaukkua, kaikkea sitä. Ainakin jonkin aikaa, ehkä siihen asti kunnes kotona pohjoisessa sataa lunta ja opiskelupaikkakunnalla asfaltti kiiltää edelleen.
Tänään tapaan rakkaan ystäväni. Ajattelin myös leipoa jotakin, ja siivota. Rakastan mieheni perhettä enkä oikein keksi muutakaan tapaa osoittaa sitä. Tuntuisi liian hullulta sanoa hänen isälleen, että rakastan häntä, vaikka ehkä rakastankin. Mutta en samoin kuin omaa isääni, en todellakaan.
Jotkut sanat kuluvat käytössä, ne menettävät merkityksensä. Rakkaus on kuitenkin niin suunnattoman paljon enemmän kuin pelkkä sana, että sitä voi huoletta käyttää vaikka päivittäin ja koko ajan niin kauan kuin todella tarkoittaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
:)