Sunnuntaihuomioita:
- Kaksi päivää kestävä juhliminen läheisessä kontaktissa alkoholin kanssa on edelleen täysi mysteeri minulle. En vain yksinkertaisesti jaksa ymmärtää, miten se ensinnäkään on mahdollista ja toisekseen, mikä kumma siinä muka on niin uskomattoman ihailtavan mahtavaa?
- Damien Ricen 9 crimes ei ole muutoin erityisen mullistava kappale, mutta en vain voi vastustaa yksinkertaisen pianosäestyksen ja mies-nainen-dueton yhdistelmää. Lisähuomio: kappale kestää hyvin ylikulutuksen. Toinen lisähuomio: opettele soittamaan kappale.
- On täysin mahdollista käyttäytyä normaalin ja aikuisen ihmisen tavoin, vaikka oikeasti sisällä jylläisivät kiukuttelevan viisivuotiaan tunteet. Tämän tajusin, kun katsoin appeani ja hänen uutta helluaan.
- Minulla on aivan suunnaton ikävä anoppia. Minun lasteni mummo on poissa, eikä hän todellakaan nuku tällä hetkellä heidän vaarinsa kanssa. (Mites se järkevä käyttäytyminen ja uhmaiän sivuuttaminen?)
- Yksin asumiseen tottuu ja kiintyy kummallisella tavalla. Toisaalta vihaan edelleen yksinäisyyttä, mutta toisaalta kaipaan rauhallisia aamuja, parveketta ja omaa rauhaa. Unohtamatta tietenkään mieheni mielestä massiivista teekokoelmaani. (Hyvä on, haluan jakaa ne kaikki mieheni kanssa ja minua raastaa ajatus ikävästä ja siitä, etten voi.)
- Olen kadottanut kirjoitustaitoni hetkellisesti. Luulen sen johtuvan tästä ikävästä. Se konkretisoitui juuri tänään, kun olin appeni uuden hellun kanssa keittiössä. Minulla ja anopilla oli tapana viettää keittiössä paljon aikaa: juttelimme, istuimme iltateellä, päiväteellä, aamuteellä, iltapäiväkahvilla, paransimme maailmaa, leivoimme, laitoimme ruokaa, luimme lehtiä, siivosimme, kaikkea! Tämän uuden kanssa meillä ei ollut yhtään mitään juteltavaa, vaikka yritimme vuorotellen keksiä sitä ja jokaisen yrityksen jälkeen ikäväni kasvoi. Itku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
:)