Lähteä kun pitäisi jäädä, jäädä kun pitäisi lähteä

Ei jaksa ymmärtää.

Vielä kolme päivää sitten lähdin pohjoisesta etelään ja itkin ihan vähän. Vaikka rakas lähteekin mukaan ja vaikka opiskelukaupungissa odottaa monta muuta uskomattoman upeaa ihmistä, sydämeni kuuluu pohjoiseen. Rakastan minä omalla tavallani myös opiskelijaelämää: rakastan kuntosalin tarjoamia ryhmäliikuntoja ihan valtavasti, olen saanut uusia ihania ystäviä, olen tottunut siihen että netti toimii ja vaatekauppaan pääsee autolla viidessä minuutissa ja oma asunto on kiva (vaikkakin naapurusto on kamala). Olen hirmuisen kiintynyt omillani asumiseen, enkä varmasti enää sopeutuisi vanhempien nurkissa lojumiseen.

Silti kaipaan pohjoiseen aina. Kaipaan jopa niitä hetkiä, kun istuu keittiönpöydän ääressä, pitelee päätään eikä ymmärrä, miksei ole jo lähtenyt kauas täältä.
Eniten kaipaan hiljaisuutta, täydellistä, äänetöntä hiljaisuutta. Täällä on aina meteliä. Aina joku ajaa autolla, joku kolisee naapurissa, joku huutaa pihalla. Edes yöllä ei ole kunnolla hiljaista.


Sunnuntai-iltana, juuri kiivettyämme portaat ylös ja seisottuamme hetken kaksion eteisessä, sain kuulla uutiset. Minä sain työpaikan.

Minä sain vakituisen viran, jossa on lähes yhtä suuri kuukausipalkka kuin toissakesän kassarupeamasta sai yhteensä. Minä sain unelmieni työpaikan.




Me muutamme puolentoista viikon kuluttua.
Muutamme aluksi mieheni kotiin, jossa asuu nyt vain hänen veljensä, mutta viimeistään vuodenvaihteessa pääsemme omaan rivitalokaksioomme, jossa on neliöitä enemmän kuin tässä ja jonka alakerrassa on puusauna ja jonka ikkunoista on suora näkymä joelle ja koskelle.

Näitä ihmisiä minä tulen ikävöimään. Paljon. Tiedän miettiväni joskus, miten mahtavaa olisi taas päästä käväisemään iltateellä tai pitää tyttöjenilta king-size-sohvalla. Miten kivaa olisi sopia jo edellisenä päivänä että huomenna mennään krapulapizzalle ja kikattaa koulun ruokalassa ei-tasan-millekään.

Mutta minä tiedän, että tytöt tietävät kuinka kovasti halusin sen paikan (vaikka joskus muuta väitinkin) ja tytöt tietävät, kuinka suunnattoman onnellinen olen päästessäni viimeinkin kotiin.